Oli ilta, nukkumaanmenoaika. 5-vuotias istui kauan ihmeen hiljaa viereisessä huoneessa ja tuijotti hääkuvaamme. Tyttö hiipi olohuoneen puolelle sohvalle pötköttämään mietteissään, kasvot seinään päin. Tovin päästä aloimme jututtaa tyttöä kun hän vaikutti niin miettiväiseltä, surulliseltakin. Tyttö halusi yhtä kauniin puvun kun äidillä oli kuvassa, mietti miksei hänellä ole sellaista.
Juttelimme hetken häistä ja naimisiinmenosta, että naimisiin voi mennä sitten aikuisena kun löytää pojan ketä rakastaa niin paljon että haluaa viettää sen kanssa loppuelämänsä. Niinkuin äiti ja iskä. Mainitsin tytölle että joskus voi olla aika hankalaa löytää niin kiva poika. Tyttö oli kovin huolissaan löytyisikö silloin enää samanlaista pukua kun äidillä oli? Lohduttelimme tyttöä, että upeita pukuja on vaikka kuinka paljon ja että varmasti löytyisi hänelle se kaikista kaunein puku. Todisteeksi isänsä näytti tytölle kuukkelin kuvahausta sivullisen toinen toistaan ihanampia pukuja. Tyttö huokaili ja tuntui helpottuvan. Kun tyttö näytti sen ihanimman puvun, iskä lupasi että sellaisen tyttö saisi sitten isona. Topakka vastaus hämmästyneellä äänensävyllä kuului: "Mutta iskä! Mähän olen vasta viisivuotias! Siihen menee tosi tosi pitkä aika!"
Ei ole esikoinen äitiinsä tullut. Itse en lapsena suostunut mekkoja tai pinnejä pitämään, muistan vain yhden lempimekon jota kutsuin marianne-karkkimekoksi. Siinä oli punaisia ja valkoisia kapeita raitoja vinossa kuin marianne-karkkien kääreissä, ja leveä kellohelma jonka reunassa oli punainen kanttinauha.
Taidan tietää mistä esikoinen näkee unia ensi yön, röyhelöreunuksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti