Yhteiselomme ensimmäiset neljä vuotta elimme 350km päässä toisistamme, emmekä suuremmin osaa ikävöidä toisiamme alle viikon mittaisessa ajassa.
Mieheni on töissä sellaisina työaikoina, että päävastuu kodin arjen pyörittämisestä jää minun harteilleni, kun kotona töitä teen. Siihen kun lisätään kummankin aamu- ja iltamenot niin väliin tuntuu että elämä on kuin opiskeluaikoina solukämpässä -moikataan kun nähdään. Silti jo viiden päivän reissuleskeyden aikana ehtii törmätä useisiin tilanteisiin, jotka palauttavat taas maan pinnalle ja muistan taas olla onnellinen siitä että on joku jonka kanssa jakaa elämänsä.
Muistan puolisoani kun tiskaan käsin -se on viheliäisin kotityö minkä tiedän ja mieheni tykkää tiskata (kuinka kukaan voi?). Kun vien roskapussin -kompostin täyttäminen on minun reviiriäni. Kun tartun aamulla kahvipannuun ja huomaan että kahvi on vielä keittämättä. Kun haen aamulla lehden laatikosta ja avaan oven lukosta. Kun paikallislehdessä on ollut jotain ajatuksia herättävää. Kun katson kelloa taas niihin aikoihin jolloin mies yleensä tulee kotiin töistä. Kun pitäisi käydä kaupassa. Kun istutan lapset viidennen kerran pöydän ääreen syömään ja juttelen alle kouluikäisten juttuja. Kun olen vienyt lapset nukkumaan ja tulen hiljaiseen alakertaan. Kun päästän koiran viimeisen kerran käymään ulkona, laitan oven lukkoon ja sammutan ulkovalon.
Olen linkittänyt tämän varmaan ennenkin, mutta tämä on vaan niin hyvä, kuten esittäjäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti