Pötkötellään sängyllä hämärässä. Puolivuotias kieppuu, tuhisee ja polkee jalkojaan. Iltamaidot on jo hörpitty, tänään ei uni tullut vielä rinnalla. Tutti suussa tuhisten pieni poikanen killittelee vuoroin portaista kajastavaa valoa ja vuoroin toisella puolella äidin kasvoja. Siskot vielä kilkattavat iskälle iltajuttujaan viereisessä huoneessa, niitäkin pitää kuunnella. Äidin kasvot kiinnostavat lopulta eniten ja poika alkaa näpelöidä niitä pienillä terävillä kynsillään. Otan kevyesti kiinni nipistelevästä kädestä ja silittelen pulleanpehmeää kämmentä sormillani. Suukotan kymmenettä kertaa touhuamisesta hikistä otsaa, pieni käsi puristaa, avautuu ja taas puristaa sormeani kerta toisensa jälkeen. Silmäni ovat kiinni mutta tunnen kylkeeni liimautuneen lämpimän lapseni jokaisen liikkeen. Välillä raotan silmääni, yövalon hämärässä kajossa näen avonaiset silmät tummina. Alun kiivas tuhina alkaa vähitellen tasaantua, samaan tahtiin rentoudun itsekin. Käsi avautuu ja sulkeutuu rauhallisempaan tahtiin, välillä unohtuu keveään puristukseen pitemmäksi aikaa, kunnes taas puristaakin tiukempaa kuin tarkastaakseen että äiti on vielä vierellä. Poika kääntyy selälleen ja irrottaa sormeni, tuhina hiljenee niin että pinnistelen kuullakseni että poika varmasti hengittää. Hetken kuluttua poika kääntyy takaisin minua vasten, käsi hipaisee nenääni ennenkuin asettuu omistavasti rinnalleni. Jään katselemaan kaunista poikaani hämärässä, silitän untuvaista päätä ja suukotan vielä. Tänään en kiirehdi vaikka poika on jo niin unessa ettei havahtuisi vaikka nousisin. Muut puuhat eivät katoa, toisin kuin tämä hetki.
Media on työntänyt liikaa karmeuksia tajuntaani. 3,5 kuukauden ikäisenä kuollut vauva, jonka arkkua isänsä kantoi sylissään. Oman perheensä pahoinpitelemä ja lopulta murhaama 8-vuotias. Mietin kuinka sydämeni murenisi kappaleiksi jos menettäisin yhdenkään lapsistani, ja kuinka jumalattoman käsittämätöntä on että joku voi omaa lastaan kiduttaa niin että pieni lopulta kuolee siihen? Kuinka kukaan voi olla niin sairas että tekee niin, kuinka avuton ja toivoton on pienen ihmisen mieli ollut kun on hetkeksi pois päässyt ja joutunut sellaiseen kotiin takaisin? Kotiin, jonka pitäisi olla turvasatama kaikelta maailman pahalta. Kuinka niin voi tapahtua kenenkään auttamatta? Oksettaa.
Vaikka nuorimmaiseni on vasta puolivuotias, kaipaan välillä pikkuruisia kantapäitä taas kylkiluideni väliin niin että sisukseni tuntuvat puristuvan kokoon. Mielessäni perheessämme on vielä yhden lapsen paikka auki, ja haluaisin niin kovasti vielä kaiken kokea. En vain pysty nauttimaan kaikesta täysillä kun tiedän kuinka pahaa ihan lähellämmekin tapahtuu. Jos edes yhden pienen elämän voisin tehdä paremmaksi avaamalla kotimme ovet sijaislapselle. Sen tunnen olevani velkaa kaikesta onnesta, jota olen saanut kokea omassa elämässäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti