Ikävä

Esikoinen on iskän tyttö. Mieheni olit tytön kanssa puoli vuotta hoitovapaalla tytön ollessa reilun vuoden vanha. Aika on jättänyt jälkensä ja yhä 5-vuotiaana tyttö on kovasti isänsä perään.

 

Iskän vapaapäivästä oli kulunut jo koko aamupäivä miehen käydessä arkisilla asioilla. Pitkään kestäneen kauppareissun jälkeen mies tuli piipahtamaan kotona ennen seuraavaa lähtöä. Tyttö tarrautui isäänsä eikä olisi päästänyt tätä lähtemään. Lopulta iskä lähti, ja tuli hiljaista. Tyttö istui nenä ikkunassa maansa myyneenä odottamassa koska iskä tulee takaisin. Hyvän tovin sain pientä houkutella pöytään ennenkuin ruoka jäähtyisi.

 

 

Tytön päivä parani kun iskä tuli kotiin rakentamaan majaa siivoilun lomassa ja kasailemaan jättimäistä duplotaloa.

H-hetki

Minulla on taito, josta olen iloinen. Huomaan monia pieniä asioita, useimmiten kauniit tai hauskat yksityiskohdat kiinnittävät hetkeksi huomioni. Kolme alle kouluikäistä järjestävät varsinkin huumoripläjäyksiä päiviini. Tässä pari viime päivän hetkeä:

 

Omg!

 

 Kotitoimisto

 

Sitten näitä nätimpiä:



 

Jatkossakin yritän muistaa pidellä kameraa mukanani, josko muistikortille tarttuisi jokunen muukin Hoks! -hetki.

 

Santeri-tonttu

Meille on muuttanut tonttu. Kyseessä on luultavasti esikoisen pari viikkoa sitten piirtämä kaveri.

 

 

Illan pimeinä tunteina askartelin oven ja laitoin paikalleen. Aamulla odottelin että lapset itse huomaavat sen, eikä siihen kauaa mennytkään. 5- ja 3-vuotiaan puheenkilkatuksesta ei meinannut loppua tulla, kun koputtelivat oveen ja odottelivat tuleeko tonttu avaamaan. Kerroin, että tontut ovat ujoa väkeä ja uskaltavat varmaankin vain iltahämärissä tulla ulos koloistaan.

 

Yhtä aikaa huono omatunto lasten huijaamisesta, kun ihaillen kuuntelen heidän ajatuksiaan ja tarinoitaan Santeri-tontusta. Lasten mielikuvitus on niin ihanan vilkasta! Ehkä tämän verran lapsiaan voi koijata.

Piparipuuhia

"He olivat jo viikko sitten leiponeet piparkakkuja. Ne oli syöty, mutta puolet taikinasta odotteli ruokakomerossa aatonaattoa.
Niin Pesonen luuli. Mutta kun hän kurkisti taikinakulhoon, siellä oli vain pieni möykky taikinaa.
-Onpa kutistunut! Ihmetteli Pesonen.
-No niin on. Aika kummallista tosiaan, miten taikinat noin vain häviävät, sanoi Viiru.
-Joku kissa kai on käynyt rohmuamassa suihinsa? Tuumi Pesonen.
-Kuka tietää, sanoi kissa. -Tai sitten joku ukkeli!
-Kuka tietää, sanoi Pesonen."

(Nordqvist: Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita)

Voitteko arvata miksi teen useimmiten piparkakut sellaisella ohjeella, joka leivotaan samantien? Jos teilläkin on ongelmaa itsestään kutistuvien taikinoiden kanssa niin kokeilkaa vaihteeksi tätä:

3dl siirappia, 2,85dl sokeria, 285g margariinia, 1rkl soodaa, 2 munaa, 2tl inkivääriä, 2 tl neilikkaa, 2tl pomeranssinkuorta, 2tl kanelia, n. 1kg vehnäjauhoja.

Siirappi ja sokeri kiehautetaan, lisätään voi joka saa sulaa sekaan. Lisätään sooda (seos kuohahtaa) ja mausteet. Jäähdytä seos, lisää kananmunat ja vehnäjauho. Taikina leivotaan piparkakuiksi lämpimänä. Paista 200 asteessa 7-10 minuuttia pipareiden paksuudesta riippuen. Ohuemmista tulee rapeita, paksummista sitkeän meheviä.

 

(Viirut ja Pesoset ovat meidän perheen lempikirjoja!)

 

 

Harrastuksia

Meillä on ollut vauhdikas syksy. Esikoinen jatkoi kerhossa viimevuotiseen tapaan parina iltapäivänä. Esikoinen aloitti myös baletissa, kun yli puoli vuotta oli ollut kovin kiinnostunut ja puhellut aiheesta. Sitten keskimmäinen alkoi kysellä, koska hänen oma balettinsa on ja esikoinen puolestaan, koska hänellä on aikaa äidin kanssa kaksin niinkuin siskolla hänen balettinsa aikana (kun kuopuskin nukkui). No, keskimmäinen aloitti sitten innolla satujumpassa. Keskimmäinen aloitteli myös kerhotaivalta kerran viikossa siskon kanssa. Olimme tilanteessa, jolloin neljänä päivänä viikossa oli menoa suuntaan ja toiseen. Mieheni työajoista johtuen koko ralli oli vastuullani ja pääosin ilman autoa. Jäljelläoleva aika kului ystävien tapaamiseen, asioilla juoksemiseen, liikuntaharrastukseen ja yhdistystoimintaan ja loppumattomien kotitöiden tekemiseen.

 

Pidän Jari Sinkkosta viisaana miehenä ajatuksineen, sitä että lapsi ei tarvitse harrastuksia ja virikkeitä toistensa perään, vaan vanhempiensa aitoa kiinnostusta ja läsnäoloa. Olen suorittanut kasvatustieteiden appron, ja luen paljon kirjallisuutta aiheesta. Olen kotoilun ja downshiftaamisen kannalla. Ja sitten yhtäkkiä huomaan juoksevani melkoisessa oravanpyörässä.

Kuinka näin kävi?

 

Kaikki käy niin huomaamatta, pikkuhiljaa. Kaikkea kivaa on tarjolla joka tuutista, niin itselle kuin lapsillekin. Pitäisi olla omaa aikaa, pitäisi kehittää itseään kun se on kivaakin, pitäisi tarjota lapsille virikkeitä ja antaa mahdollisuus uusien juttujen oppimiseen heillekin. Pitäisi pitää yhteyttä ystäviin ja luoda lapsille kaveriverkostoa. Pitäisi pitää koti siistinä, itsetehdyt ruuat pöydässä ja vaatteet siisteinä. Pitäisi olla läsnä lapsille ja puuhata heidän kanssaan, pitäisi osallistua yhdistystoimintaan. Ja vaikka kuinka yritän karsia menoja ja rauhoittaa aikaa perheelle, en tunnu siinä onnistuvan. Pieniä hetkiä lukuunottamatta tunnen jatkuvaa syyllisyyttä että jotain pitäisi tehdä. Pitäisi, pitäisi ja pitäisi. Koko elämä tuntuu olevan yhtä pitäisi-ä. En edes halua tietää mitä ruuhkavuodet ovat jos eivät nämä sitä jo ole. En ole edes töissä vielä.

 

Onneksi heräsin.

Olen jatkamassa vuodenvaihteessa töitä, kun tuttu hoitolapsi palaa meille. Keskimmäisen oli tarkoitus jatkaa vuodenvaihteesta toisenkin kerran viikossa kerhossa, samoin hoitolapsen.

Onneksi hoitolapselle ei myönnetty kerhopaikkaa.

Olin jo ehtinyt unohtaa, mutta sattumalta menin mukaan kun keskimmäisen jumpalle sai mennä mukaan katsomaan mitä siellä tapahtuu.

Onneksi menin.

Samaan listaan voisi melkein lisätä liki parin viikon mittaisen sairastamisrupeaman, jolloin olimme pakosta kotosalla, ja se oli oikeasti kivaa vaikka kipeinä olo ei ollutkaan.

 

Aloin miettiä. Mitä mieltä olisi viedä omat lapset kerhoon ja viettää se aika hoitolapsen kanssa?

3-5-vuotiaiden satujumppa saattoi olla kaaosta siksi että vanhemmat olivat mukana ja esitettiin "maistiaisia" suuren liikuntatapahtuman ohjelmasta. Mutta kaaosta, sitä se oli. Odotettiin vuoroa, noudettiin karkaavaa lasta, palautettiin liian innokkaita lapsia asemiinsa. Toiset suhasivat pää viidentenä jalkana ja toiset yrittivät pysyä perillä siitä mitä tapahtuu, tai sitten eivät. En vakuuttunut siitä että 3,5-vuotiaani tarvitsisi tätä. Olen vielä lasten kanssa kotona mutta tuntuu ettei kotona ehditä tarpeeksi olemaan.

 

Mitä muuttuu? Vuoden alusta lähtien meidän ei tarvitse kiirehtiä. Ruokailun, ulosmenon tai lepohetken ei tarvitse tapahtua juuri tietyllä kellonlyömällä. Esikoinen saa jatkaa baletissaan, kun ilmiselvästi siitä nauttii, niin kauan kuin nauttii ja ilolla sinne menee. Keskimmäinen saa jumpassaan käydä jos haluaa, mutta yhtään paniikkilähtöä ei sen takia enää oteta. Suurin muutos taisi tapahtua kuitenkin korvien välissä. Pedanttina ihmisenä olen ollut paikalla silloin kun jotain ennalta suunniteltua pitäisi tapahtua.

Lupaan tästä lähtien kuunnella omiani, lasteni ja koko perheen tuntemuksia. Harrastetaan edelleen, mutta ei suorittamalla vaan niin että se oikeasti virkistää. Ja silloin kun ei tapahdu mitään, niin yritän myös itse taas opetella vain olemaan.

 

Mun oikeasti (vielä yksi) PITÄISI asua maalla, missä ei kaikki ole näin helposti tarjolla. En näemmä osaa vieläkään sanoa riittävän usein ei.

Haaveita

Oli ilta, nukkumaanmenoaika. 5-vuotias istui kauan ihmeen hiljaa viereisessä huoneessa ja tuijotti hääkuvaamme. Tyttö hiipi olohuoneen puolelle sohvalle pötköttämään mietteissään, kasvot seinään päin. Tovin päästä aloimme jututtaa tyttöä kun hän vaikutti niin miettiväiseltä, surulliseltakin. Tyttö halusi yhtä kauniin puvun kun äidillä oli kuvassa, mietti miksei hänellä ole sellaista.

 

Juttelimme hetken häistä ja naimisiinmenosta, että naimisiin voi mennä sitten aikuisena kun löytää pojan ketä rakastaa niin paljon että haluaa viettää sen kanssa loppuelämänsä. Niinkuin äiti ja iskä. Mainitsin tytölle että joskus voi olla aika hankalaa löytää niin kiva poika. Tyttö oli kovin huolissaan löytyisikö silloin enää samanlaista pukua kun äidillä oli? Lohduttelimme tyttöä, että upeita pukuja on vaikka kuinka paljon ja että varmasti löytyisi hänelle se kaikista kaunein puku. Todisteeksi isänsä näytti tytölle kuukkelin kuvahausta sivullisen toinen toistaan ihanampia pukuja. Tyttö huokaili ja tuntui helpottuvan. Kun tyttö näytti sen ihanimman puvun, iskä lupasi että sellaisen tyttö saisi sitten isona. Topakka vastaus hämmästyneellä äänensävyllä kuului: "Mutta iskä! Mähän olen vasta viisivuotias! Siihen menee tosi tosi pitkä aika!"

 

Ei ole esikoinen äitiinsä tullut. Itse en lapsena suostunut mekkoja tai pinnejä pitämään, muistan vain yhden lempimekon jota kutsuin marianne-karkkimekoksi. Siinä oli punaisia ja valkoisia kapeita raitoja vinossa kuin marianne-karkkien kääreissä, ja leveä kellohelma jonka reunassa oli punainen kanttinauha.

 

Taidan tietää mistä esikoinen näkee unia ensi yön, röyhelöreunuksin.

Syysretki

Syyskuussa on satanut kiitettäviä määriä. Ulkona ei ole paljon tullut oltua, joten heti auringon pilkahdettua ponkaisimme tyttöjen kovasti toivomalle metsäseikkailulle. Suomeksi sanottuna kierrettiin läheinen parin kilometrin pururata kaikessa rauhassa, käännettiin jokainen kivi, tutkittiin pienimmätkin nippuset ja keräiltiin aarteita ämpäreihin. Poutahetkeen sattunutta ruoka-aikaa tuupattiin eteenpäin kun nappasin mukaan pikkutermarillisen kaakaota, voileivät ja omenia. Kaiken sateen ja harmaan jälkeen syysväreissään auringonpaisteessa loistava metsä veti väkisinkin suupieliä ylöspäin. Ympärillä on niin paljon kaunista kun vain pysähtyy katsomaan.

 

 

Nähtiin lintuja, kaikenmoisia sieniä, hyytyneitä muurahaiskekoja, kutsuvan pehmeitä sammaleisia kiviä, syksyn värejä verkkokalvot täyteen. Kotona selailtiin vielä sieni- ja lintukirjoista mitä kaikkea nähtiinkään. Kotipihaan kantautui myös kaksi ämpärillistä aarteita joista tehtiin aarrenäyttely.

 

Nyt jaksaa taas useamman päivän sadetta ja harmaata.

Syyspäivien keittiöleikkejä

Loputtoman sateinen syksy on saanut meidän väen kehittelemään ihan uusia juttuja ajankuluksi. Jotenkin luovuus pääsee kukkimaan kun päivät toistuvat samankaltaisina ja kerho- ja harrastereissuja lukuunottamatta elämä keskittyy pääasiassa olohuoneen ja keittiön välille.

 

Kuopuksen maissinaksut taipuivat ohimennen taiteeksi hetken kuningasideasta. Annoin lapsille pussin naksuja ja vesikupin, ja keskittynyt tohina kesti hyvän aikaa. Sitä seuraillessani hämärästi muistin, että olikohan jotain vastaavia värjättynä myytävänä ihan askartelukäyttöönkin?

 

Kaikkien lasten jalanjäljet olen painanut puolivuotisena kipsiin tai taikataikinaan. Kuopuksen jälki tallennettiin taikataikinaan, ja toisen puolikkaan saivat siskot käyttöönsä. Taas hujahti yksi pitkä tovi, tässä vaiheessa kiitän onneani lapsistani jotka jaksavat keskittyä pitkäänkin samaan puuhaan. 

Pasta ei ole suuremmin muksuillemme maistunut. No leikiksihän sekin pistettiin, kun kerran pastataikinaa veivatessani tuli mieleen kokeilla piparimuotteja taikinalevyihin. Jostain kumman syystä parin vastaavan tuokion jälkeen tenavat ovat syöneet sujuvasti myös nauhapastaa.

 

Äidin jämäpala-annos ei ollut ihan yhtä esteettinen nautinto :D

 

 

Ensi kertaa 3- ja 5-vuotiaat pääsivät myös marsipaani- ja sokerimassavarastoilleni. Tein omia kakkupuuhiani ja samalla tytöt tekivät viikonlopuksi muffineja tuorejuustokuorrutuksella. Sitten näperrettiin koristeita, tytöt muffinien päälle ja minä kakkua varten. Yllättävästi taas malttoivat keskittyä eivätkä pienet sormet eksyneet suuhun kesken puuhien vaikka sitä odotin.

 

Kaikella tällä kivalla pikkupuuhalla on ollut myös hintansa. Koti on kuin pommin jäljiltä, kun joutoajat on niin paljon kivempaa käyttää kaikkeen tällaiseen siivoamisen ja pyykkäämisen sijaan. No, sadepäiviä tuntuu riittävän joten josko sitä joku päivistä tulisi käytettyä huushollaamiseenkin. Ehkä.

Nukuttamassa

Pötkötellään sängyllä hämärässä. Puolivuotias kieppuu, tuhisee ja polkee jalkojaan. Iltamaidot on jo hörpitty, tänään ei uni tullut vielä rinnalla. Tutti suussa tuhisten pieni poikanen killittelee vuoroin portaista kajastavaa valoa ja vuoroin toisella puolella äidin kasvoja. Siskot vielä kilkattavat iskälle iltajuttujaan viereisessä huoneessa, niitäkin pitää kuunnella. Äidin kasvot kiinnostavat lopulta eniten ja poika alkaa näpelöidä niitä pienillä terävillä kynsillään. Otan kevyesti kiinni nipistelevästä kädestä ja silittelen pulleanpehmeää kämmentä sormillani. Suukotan kymmenettä kertaa touhuamisesta hikistä otsaa, pieni käsi puristaa, avautuu ja taas puristaa sormeani kerta toisensa jälkeen. Silmäni ovat kiinni mutta tunnen kylkeeni liimautuneen lämpimän lapseni jokaisen liikkeen. Välillä raotan silmääni, yövalon hämärässä kajossa näen avonaiset silmät tummina. Alun kiivas tuhina alkaa vähitellen tasaantua, samaan tahtiin rentoudun itsekin. Käsi avautuu ja sulkeutuu rauhallisempaan tahtiin, välillä unohtuu keveään puristukseen pitemmäksi aikaa, kunnes taas puristaakin tiukempaa kuin tarkastaakseen että äiti on vielä vierellä. Poika kääntyy selälleen ja irrottaa sormeni, tuhina hiljenee niin että pinnistelen kuullakseni että poika varmasti hengittää. Hetken kuluttua poika kääntyy takaisin minua vasten, käsi hipaisee nenääni ennenkuin asettuu omistavasti rinnalleni. Jään katselemaan kaunista poikaani hämärässä, silitän untuvaista päätä ja suukotan vielä. Tänään en kiirehdi vaikka poika on jo niin unessa ettei havahtuisi vaikka nousisin. Muut puuhat eivät katoa, toisin kuin tämä hetki.

 

Media on työntänyt liikaa karmeuksia tajuntaani. 3,5 kuukauden ikäisenä kuollut vauva, jonka arkkua isänsä kantoi sylissään. Oman perheensä pahoinpitelemä ja lopulta murhaama 8-vuotias. Mietin kuinka sydämeni murenisi kappaleiksi jos menettäisin yhdenkään lapsistani, ja kuinka jumalattoman käsittämätöntä on että joku voi omaa lastaan kiduttaa niin että pieni lopulta kuolee siihen? Kuinka kukaan voi olla niin sairas että tekee niin, kuinka avuton ja toivoton on pienen ihmisen mieli ollut kun on hetkeksi pois päässyt ja joutunut sellaiseen kotiin takaisin? Kotiin, jonka pitäisi olla turvasatama kaikelta maailman pahalta. Kuinka niin voi tapahtua kenenkään auttamatta? Oksettaa.

 

Vaikka nuorimmaiseni on vasta puolivuotias, kaipaan välillä pikkuruisia kantapäitä taas kylkiluideni väliin niin että sisukseni tuntuvat puristuvan kokoon. Mielessäni perheessämme on vielä yhden lapsen paikka auki, ja haluaisin niin kovasti vielä kaiken kokea. En vain pysty nauttimaan kaikesta täysillä kun tiedän kuinka pahaa ihan lähellämmekin tapahtuu. Jos edes yhden pienen elämän voisin tehdä paremmaksi avaamalla kotimme ovet sijaislapselle. Sen tunnen olevani velkaa kaikesta onnesta, jota olen saanut kokea omassa elämässäni.

Sunnuntaihymyjä

Hiirenkorvan mustikat käytiin taas poimimassa Keski-Suomalaisissa maisemissa. Lapset ovat viimevuotista isompia, ja metsäreissusta saatiin taas aikaan seikkailu. Valloitettiin kiviä, kokeiltiin kuinka kauas äidistä uskalletaan mennä (ei kovin kauaksi =D), ihmeteltiin ja tutkiskeltiin. Popsittiin suut sinisiksi mättäistä, maisteltiin ja irvisteltiin kaarnikoille. Tehtiin makuvertailuja sinisempien ja mustempien mustikoiden välillä. Tömisteltiin käärmeet pakoon ja mietittiin kuinka käärmeet kuulevat. Juteltiin Herra Kiven ja Rouva Kivisen kanssa, ne kertoivat tytöille ettei hitaasti kasvavaa lämmintä sammalpeittoa saa repiä niiden yltä. Ahdistuttiin hyttysten määrästä toisena päivänä, ensimmäinen saatiin olla niiltä rauhassa. Perattiin mustikat vielä kotona ja tehtiin piirakkaa, pullapohjalla tietysti. Kaiken palkaksi saatiin sunnuntaihymyt (=suut ja naamat mustikkaisiksi).

Hiirenkorvalla muutetaan

Jostain kaikki on taas aloitettava. Hiiri pakkailee vähitellen korviaan sitä mukaa kun aika antaa myöten. Tässä osoitteessa jatketaan juttua hiirenkorvamaiseen tapaan, vanhan blogin rauniot löytyvät ainakin toistaiseksi osoitteesta http://hiirenkorvalla.vuodatus.net.