Syysretki

Syyskuussa on satanut kiitettäviä määriä. Ulkona ei ole paljon tullut oltua, joten heti auringon pilkahdettua ponkaisimme tyttöjen kovasti toivomalle metsäseikkailulle. Suomeksi sanottuna kierrettiin läheinen parin kilometrin pururata kaikessa rauhassa, käännettiin jokainen kivi, tutkittiin pienimmätkin nippuset ja keräiltiin aarteita ämpäreihin. Poutahetkeen sattunutta ruoka-aikaa tuupattiin eteenpäin kun nappasin mukaan pikkutermarillisen kaakaota, voileivät ja omenia. Kaiken sateen ja harmaan jälkeen syysväreissään auringonpaisteessa loistava metsä veti väkisinkin suupieliä ylöspäin. Ympärillä on niin paljon kaunista kun vain pysähtyy katsomaan.

 

 

Nähtiin lintuja, kaikenmoisia sieniä, hyytyneitä muurahaiskekoja, kutsuvan pehmeitä sammaleisia kiviä, syksyn värejä verkkokalvot täyteen. Kotona selailtiin vielä sieni- ja lintukirjoista mitä kaikkea nähtiinkään. Kotipihaan kantautui myös kaksi ämpärillistä aarteita joista tehtiin aarrenäyttely.

 

Nyt jaksaa taas useamman päivän sadetta ja harmaata.

Syyspäivien keittiöleikkejä

Loputtoman sateinen syksy on saanut meidän väen kehittelemään ihan uusia juttuja ajankuluksi. Jotenkin luovuus pääsee kukkimaan kun päivät toistuvat samankaltaisina ja kerho- ja harrastereissuja lukuunottamatta elämä keskittyy pääasiassa olohuoneen ja keittiön välille.

 

Kuopuksen maissinaksut taipuivat ohimennen taiteeksi hetken kuningasideasta. Annoin lapsille pussin naksuja ja vesikupin, ja keskittynyt tohina kesti hyvän aikaa. Sitä seuraillessani hämärästi muistin, että olikohan jotain vastaavia värjättynä myytävänä ihan askartelukäyttöönkin?

 

Kaikkien lasten jalanjäljet olen painanut puolivuotisena kipsiin tai taikataikinaan. Kuopuksen jälki tallennettiin taikataikinaan, ja toisen puolikkaan saivat siskot käyttöönsä. Taas hujahti yksi pitkä tovi, tässä vaiheessa kiitän onneani lapsistani jotka jaksavat keskittyä pitkäänkin samaan puuhaan. 

Pasta ei ole suuremmin muksuillemme maistunut. No leikiksihän sekin pistettiin, kun kerran pastataikinaa veivatessani tuli mieleen kokeilla piparimuotteja taikinalevyihin. Jostain kumman syystä parin vastaavan tuokion jälkeen tenavat ovat syöneet sujuvasti myös nauhapastaa.

 

Äidin jämäpala-annos ei ollut ihan yhtä esteettinen nautinto :D

 

 

Ensi kertaa 3- ja 5-vuotiaat pääsivät myös marsipaani- ja sokerimassavarastoilleni. Tein omia kakkupuuhiani ja samalla tytöt tekivät viikonlopuksi muffineja tuorejuustokuorrutuksella. Sitten näperrettiin koristeita, tytöt muffinien päälle ja minä kakkua varten. Yllättävästi taas malttoivat keskittyä eivätkä pienet sormet eksyneet suuhun kesken puuhien vaikka sitä odotin.

 

Kaikella tällä kivalla pikkupuuhalla on ollut myös hintansa. Koti on kuin pommin jäljiltä, kun joutoajat on niin paljon kivempaa käyttää kaikkeen tällaiseen siivoamisen ja pyykkäämisen sijaan. No, sadepäiviä tuntuu riittävän joten josko sitä joku päivistä tulisi käytettyä huushollaamiseenkin. Ehkä.

Nukuttamassa

Pötkötellään sängyllä hämärässä. Puolivuotias kieppuu, tuhisee ja polkee jalkojaan. Iltamaidot on jo hörpitty, tänään ei uni tullut vielä rinnalla. Tutti suussa tuhisten pieni poikanen killittelee vuoroin portaista kajastavaa valoa ja vuoroin toisella puolella äidin kasvoja. Siskot vielä kilkattavat iskälle iltajuttujaan viereisessä huoneessa, niitäkin pitää kuunnella. Äidin kasvot kiinnostavat lopulta eniten ja poika alkaa näpelöidä niitä pienillä terävillä kynsillään. Otan kevyesti kiinni nipistelevästä kädestä ja silittelen pulleanpehmeää kämmentä sormillani. Suukotan kymmenettä kertaa touhuamisesta hikistä otsaa, pieni käsi puristaa, avautuu ja taas puristaa sormeani kerta toisensa jälkeen. Silmäni ovat kiinni mutta tunnen kylkeeni liimautuneen lämpimän lapseni jokaisen liikkeen. Välillä raotan silmääni, yövalon hämärässä kajossa näen avonaiset silmät tummina. Alun kiivas tuhina alkaa vähitellen tasaantua, samaan tahtiin rentoudun itsekin. Käsi avautuu ja sulkeutuu rauhallisempaan tahtiin, välillä unohtuu keveään puristukseen pitemmäksi aikaa, kunnes taas puristaakin tiukempaa kuin tarkastaakseen että äiti on vielä vierellä. Poika kääntyy selälleen ja irrottaa sormeni, tuhina hiljenee niin että pinnistelen kuullakseni että poika varmasti hengittää. Hetken kuluttua poika kääntyy takaisin minua vasten, käsi hipaisee nenääni ennenkuin asettuu omistavasti rinnalleni. Jään katselemaan kaunista poikaani hämärässä, silitän untuvaista päätä ja suukotan vielä. Tänään en kiirehdi vaikka poika on jo niin unessa ettei havahtuisi vaikka nousisin. Muut puuhat eivät katoa, toisin kuin tämä hetki.

 

Media on työntänyt liikaa karmeuksia tajuntaani. 3,5 kuukauden ikäisenä kuollut vauva, jonka arkkua isänsä kantoi sylissään. Oman perheensä pahoinpitelemä ja lopulta murhaama 8-vuotias. Mietin kuinka sydämeni murenisi kappaleiksi jos menettäisin yhdenkään lapsistani, ja kuinka jumalattoman käsittämätöntä on että joku voi omaa lastaan kiduttaa niin että pieni lopulta kuolee siihen? Kuinka kukaan voi olla niin sairas että tekee niin, kuinka avuton ja toivoton on pienen ihmisen mieli ollut kun on hetkeksi pois päässyt ja joutunut sellaiseen kotiin takaisin? Kotiin, jonka pitäisi olla turvasatama kaikelta maailman pahalta. Kuinka niin voi tapahtua kenenkään auttamatta? Oksettaa.

 

Vaikka nuorimmaiseni on vasta puolivuotias, kaipaan välillä pikkuruisia kantapäitä taas kylkiluideni väliin niin että sisukseni tuntuvat puristuvan kokoon. Mielessäni perheessämme on vielä yhden lapsen paikka auki, ja haluaisin niin kovasti vielä kaiken kokea. En vain pysty nauttimaan kaikesta täysillä kun tiedän kuinka pahaa ihan lähellämmekin tapahtuu. Jos edes yhden pienen elämän voisin tehdä paremmaksi avaamalla kotimme ovet sijaislapselle. Sen tunnen olevani velkaa kaikesta onnesta, jota olen saanut kokea omassa elämässäni.