torstai 14. helmikuuta 2013
Ajatuksia ystävistä
Olen onnekas. Minulla on monta ihanaa, erilaista ystävää joista jokaikinen on tärkeä. En välitä krääsästä jolla ystävänpäivästäkin yritetään kovasti vääntää kaupallista juhlaa, mutta jollain tapaa ystäviäni pyrin muistamaan. Ihmisenä, joka vaatii moneen muuhunkin aikaansaamiseen dead-lineja, pidän ystävänpäivää muistutuksena huomioida tärkeitä ihmisiä. Päätin jo etten lähetä tänä vuonna kortteja vaan muuten kyselen läpi ystävieni kuulumisia, mutta inspiraatio tuli ja kortit tulikin tehtyä -kuulumisten kera.
Mietin myös kaikkia niitä, joilla ystäviä ei ole. Mietin lapsia, joita ei kutsuta synttäreille -tai jonka synttäreille ei kukaan kutsuista huolimatta tule (www.lapsellekaveri.fi!). Mietin, pitääkö lapsen synttäreille kutsua koko luokka ettei kukaan jäisi ulkopuoliseksi, voiko vain osan kutsua? Onko kutsuttava myös ne joiden kanssa ei viihdy tai oikein tule toimeen? Mietin, kuinka omalla kohdallani aikoinaan nämä menivät. Sain kai kutsuja tarpeeksi, lähimpien ystävieni juhliin ja lähimmät tulivat omiini. Kaikkiin en kutsua saanut, kaikkia en kutsunut enkä jäänyt niitä kaipaamaan -en silloin enkä jälkikäteen. Omia lapsiani haluaisin varjella "huonolta seuralta", mutta mitä sellainen on? Onko sellaista, ja onko sitä oikein vältellä? Olisiko kuitenkin niin, että juuri ne lapset olisivat eniten tervehenkisiä kavereita vailla? Ajattelen näin, jaanko siis ihmisiä "parempiin" ja "huonompiin" vaikka kuvittelen ja toivon olevani avoin ja ennakkoluuloton? Vielä lapset ovat kotona äidin helmoissa, mutta ensi syksynä esikoisen eskariinmenon myötä näitä asioita täytyy alkaa pohtia.
Lasten kuvioista ajatukset siirtyivät omiin kaverisuhteisiin. Olen vältellyt negatiivisia ihmisiä, koska heidän jatkuva valituksensa imee voimia. Suoraan sanoen en jaksa eikä minua kiinnosta kuunnella jatkuvaa narinaa tyhjänpäiväisistä asioista. Tunnustan myös vältelleeni muitakin ihmisiä, joiden seurassa en oikein viihdy. Missä menee raja, mikä on sallittua ja tavallista valikointia, missä vaiheessa välttely on jo kiusaamista? En usko, että olen ollut edes rajoilla, mantrani kun on että kaikista ei tarvitse pitää mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Mietin silti, pitäisikö pyytää useammin mukaan niitä ihmisiä, joita ei oikein jaksaisi, mitä jos joku heistä on oikeasti yksinäinen ja tarvitsisi kaveria? Ja jos pyytäisin ja olisin tekemisissä, tuntuisiko se velvollisuudelta ja huomaisiko toinen sen? Ei varmaan tuntuisi hyvältä jos joku olisi kaveri vain velvollisuuden vuoksi tai säälistä. Huh, syvään suohon vajosin.
Haastan myös sinut pohtimaan kaikkia yksinäisiä näin ystävänpäivänä. Niitä, jotka eivät yhtään korttia saa vaikka kuinka monta lähettäisivät. Aion antaa mahdollisuuden ainakin jollekulle uudelle ihmiselle, rehellisesti ilman ennakkoluuloja. Voisitko sinäkin antaa jollekulle mahdollisuuden saada edes yhden ystävän?
Tässä tämänvuotiset ystävänpäiväkortit. Lasten kanssa leivottiin iskälle herkkuaan suklaapiirakkaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)