Harrastuksia

Meillä on ollut vauhdikas syksy. Esikoinen jatkoi kerhossa viimevuotiseen tapaan parina iltapäivänä. Esikoinen aloitti myös baletissa, kun yli puoli vuotta oli ollut kovin kiinnostunut ja puhellut aiheesta. Sitten keskimmäinen alkoi kysellä, koska hänen oma balettinsa on ja esikoinen puolestaan, koska hänellä on aikaa äidin kanssa kaksin niinkuin siskolla hänen balettinsa aikana (kun kuopuskin nukkui). No, keskimmäinen aloitti sitten innolla satujumpassa. Keskimmäinen aloitteli myös kerhotaivalta kerran viikossa siskon kanssa. Olimme tilanteessa, jolloin neljänä päivänä viikossa oli menoa suuntaan ja toiseen. Mieheni työajoista johtuen koko ralli oli vastuullani ja pääosin ilman autoa. Jäljelläoleva aika kului ystävien tapaamiseen, asioilla juoksemiseen, liikuntaharrastukseen ja yhdistystoimintaan ja loppumattomien kotitöiden tekemiseen.

 

Pidän Jari Sinkkosta viisaana miehenä ajatuksineen, sitä että lapsi ei tarvitse harrastuksia ja virikkeitä toistensa perään, vaan vanhempiensa aitoa kiinnostusta ja läsnäoloa. Olen suorittanut kasvatustieteiden appron, ja luen paljon kirjallisuutta aiheesta. Olen kotoilun ja downshiftaamisen kannalla. Ja sitten yhtäkkiä huomaan juoksevani melkoisessa oravanpyörässä.

Kuinka näin kävi?

 

Kaikki käy niin huomaamatta, pikkuhiljaa. Kaikkea kivaa on tarjolla joka tuutista, niin itselle kuin lapsillekin. Pitäisi olla omaa aikaa, pitäisi kehittää itseään kun se on kivaakin, pitäisi tarjota lapsille virikkeitä ja antaa mahdollisuus uusien juttujen oppimiseen heillekin. Pitäisi pitää yhteyttä ystäviin ja luoda lapsille kaveriverkostoa. Pitäisi pitää koti siistinä, itsetehdyt ruuat pöydässä ja vaatteet siisteinä. Pitäisi olla läsnä lapsille ja puuhata heidän kanssaan, pitäisi osallistua yhdistystoimintaan. Ja vaikka kuinka yritän karsia menoja ja rauhoittaa aikaa perheelle, en tunnu siinä onnistuvan. Pieniä hetkiä lukuunottamatta tunnen jatkuvaa syyllisyyttä että jotain pitäisi tehdä. Pitäisi, pitäisi ja pitäisi. Koko elämä tuntuu olevan yhtä pitäisi-ä. En edes halua tietää mitä ruuhkavuodet ovat jos eivät nämä sitä jo ole. En ole edes töissä vielä.

 

Onneksi heräsin.

Olen jatkamassa vuodenvaihteessa töitä, kun tuttu hoitolapsi palaa meille. Keskimmäisen oli tarkoitus jatkaa vuodenvaihteesta toisenkin kerran viikossa kerhossa, samoin hoitolapsen.

Onneksi hoitolapselle ei myönnetty kerhopaikkaa.

Olin jo ehtinyt unohtaa, mutta sattumalta menin mukaan kun keskimmäisen jumpalle sai mennä mukaan katsomaan mitä siellä tapahtuu.

Onneksi menin.

Samaan listaan voisi melkein lisätä liki parin viikon mittaisen sairastamisrupeaman, jolloin olimme pakosta kotosalla, ja se oli oikeasti kivaa vaikka kipeinä olo ei ollutkaan.

 

Aloin miettiä. Mitä mieltä olisi viedä omat lapset kerhoon ja viettää se aika hoitolapsen kanssa?

3-5-vuotiaiden satujumppa saattoi olla kaaosta siksi että vanhemmat olivat mukana ja esitettiin "maistiaisia" suuren liikuntatapahtuman ohjelmasta. Mutta kaaosta, sitä se oli. Odotettiin vuoroa, noudettiin karkaavaa lasta, palautettiin liian innokkaita lapsia asemiinsa. Toiset suhasivat pää viidentenä jalkana ja toiset yrittivät pysyä perillä siitä mitä tapahtuu, tai sitten eivät. En vakuuttunut siitä että 3,5-vuotiaani tarvitsisi tätä. Olen vielä lasten kanssa kotona mutta tuntuu ettei kotona ehditä tarpeeksi olemaan.

 

Mitä muuttuu? Vuoden alusta lähtien meidän ei tarvitse kiirehtiä. Ruokailun, ulosmenon tai lepohetken ei tarvitse tapahtua juuri tietyllä kellonlyömällä. Esikoinen saa jatkaa baletissaan, kun ilmiselvästi siitä nauttii, niin kauan kuin nauttii ja ilolla sinne menee. Keskimmäinen saa jumpassaan käydä jos haluaa, mutta yhtään paniikkilähtöä ei sen takia enää oteta. Suurin muutos taisi tapahtua kuitenkin korvien välissä. Pedanttina ihmisenä olen ollut paikalla silloin kun jotain ennalta suunniteltua pitäisi tapahtua.

Lupaan tästä lähtien kuunnella omiani, lasteni ja koko perheen tuntemuksia. Harrastetaan edelleen, mutta ei suorittamalla vaan niin että se oikeasti virkistää. Ja silloin kun ei tapahdu mitään, niin yritän myös itse taas opetella vain olemaan.

 

Mun oikeasti (vielä yksi) PITÄISI asua maalla, missä ei kaikki ole näin helposti tarjolla. En näemmä osaa vieläkään sanoa riittävän usein ei.

Haaveita

Oli ilta, nukkumaanmenoaika. 5-vuotias istui kauan ihmeen hiljaa viereisessä huoneessa ja tuijotti hääkuvaamme. Tyttö hiipi olohuoneen puolelle sohvalle pötköttämään mietteissään, kasvot seinään päin. Tovin päästä aloimme jututtaa tyttöä kun hän vaikutti niin miettiväiseltä, surulliseltakin. Tyttö halusi yhtä kauniin puvun kun äidillä oli kuvassa, mietti miksei hänellä ole sellaista.

 

Juttelimme hetken häistä ja naimisiinmenosta, että naimisiin voi mennä sitten aikuisena kun löytää pojan ketä rakastaa niin paljon että haluaa viettää sen kanssa loppuelämänsä. Niinkuin äiti ja iskä. Mainitsin tytölle että joskus voi olla aika hankalaa löytää niin kiva poika. Tyttö oli kovin huolissaan löytyisikö silloin enää samanlaista pukua kun äidillä oli? Lohduttelimme tyttöä, että upeita pukuja on vaikka kuinka paljon ja että varmasti löytyisi hänelle se kaikista kaunein puku. Todisteeksi isänsä näytti tytölle kuukkelin kuvahausta sivullisen toinen toistaan ihanampia pukuja. Tyttö huokaili ja tuntui helpottuvan. Kun tyttö näytti sen ihanimman puvun, iskä lupasi että sellaisen tyttö saisi sitten isona. Topakka vastaus hämmästyneellä äänensävyllä kuului: "Mutta iskä! Mähän olen vasta viisivuotias! Siihen menee tosi tosi pitkä aika!"

 

Ei ole esikoinen äitiinsä tullut. Itse en lapsena suostunut mekkoja tai pinnejä pitämään, muistan vain yhden lempimekon jota kutsuin marianne-karkkimekoksi. Siinä oli punaisia ja valkoisia kapeita raitoja vinossa kuin marianne-karkkien kääreissä, ja leveä kellohelma jonka reunassa oli punainen kanttinauha.

 

Taidan tietää mistä esikoinen näkee unia ensi yön, röyhelöreunuksin.