Ikävä

Esikoinen on iskän tyttö. Mieheni olit tytön kanssa puoli vuotta hoitovapaalla tytön ollessa reilun vuoden vanha. Aika on jättänyt jälkensä ja yhä 5-vuotiaana tyttö on kovasti isänsä perään.

 

Iskän vapaapäivästä oli kulunut jo koko aamupäivä miehen käydessä arkisilla asioilla. Pitkään kestäneen kauppareissun jälkeen mies tuli piipahtamaan kotona ennen seuraavaa lähtöä. Tyttö tarrautui isäänsä eikä olisi päästänyt tätä lähtemään. Lopulta iskä lähti, ja tuli hiljaista. Tyttö istui nenä ikkunassa maansa myyneenä odottamassa koska iskä tulee takaisin. Hyvän tovin sain pientä houkutella pöytään ennenkuin ruoka jäähtyisi.

 

 

Tytön päivä parani kun iskä tuli kotiin rakentamaan majaa siivoilun lomassa ja kasailemaan jättimäistä duplotaloa.

H-hetki

Minulla on taito, josta olen iloinen. Huomaan monia pieniä asioita, useimmiten kauniit tai hauskat yksityiskohdat kiinnittävät hetkeksi huomioni. Kolme alle kouluikäistä järjestävät varsinkin huumoripläjäyksiä päiviini. Tässä pari viime päivän hetkeä:

 

Omg!

 

 Kotitoimisto

 

Sitten näitä nätimpiä:



 

Jatkossakin yritän muistaa pidellä kameraa mukanani, josko muistikortille tarttuisi jokunen muukin Hoks! -hetki.

 

Santeri-tonttu

Meille on muuttanut tonttu. Kyseessä on luultavasti esikoisen pari viikkoa sitten piirtämä kaveri.

 

 

Illan pimeinä tunteina askartelin oven ja laitoin paikalleen. Aamulla odottelin että lapset itse huomaavat sen, eikä siihen kauaa mennytkään. 5- ja 3-vuotiaan puheenkilkatuksesta ei meinannut loppua tulla, kun koputtelivat oveen ja odottelivat tuleeko tonttu avaamaan. Kerroin, että tontut ovat ujoa väkeä ja uskaltavat varmaankin vain iltahämärissä tulla ulos koloistaan.

 

Yhtä aikaa huono omatunto lasten huijaamisesta, kun ihaillen kuuntelen heidän ajatuksiaan ja tarinoitaan Santeri-tontusta. Lasten mielikuvitus on niin ihanan vilkasta! Ehkä tämän verran lapsiaan voi koijata.

Piparipuuhia

"He olivat jo viikko sitten leiponeet piparkakkuja. Ne oli syöty, mutta puolet taikinasta odotteli ruokakomerossa aatonaattoa.
Niin Pesonen luuli. Mutta kun hän kurkisti taikinakulhoon, siellä oli vain pieni möykky taikinaa.
-Onpa kutistunut! Ihmetteli Pesonen.
-No niin on. Aika kummallista tosiaan, miten taikinat noin vain häviävät, sanoi Viiru.
-Joku kissa kai on käynyt rohmuamassa suihinsa? Tuumi Pesonen.
-Kuka tietää, sanoi kissa. -Tai sitten joku ukkeli!
-Kuka tietää, sanoi Pesonen."

(Nordqvist: Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita)

Voitteko arvata miksi teen useimmiten piparkakut sellaisella ohjeella, joka leivotaan samantien? Jos teilläkin on ongelmaa itsestään kutistuvien taikinoiden kanssa niin kokeilkaa vaihteeksi tätä:

3dl siirappia, 2,85dl sokeria, 285g margariinia, 1rkl soodaa, 2 munaa, 2tl inkivääriä, 2 tl neilikkaa, 2tl pomeranssinkuorta, 2tl kanelia, n. 1kg vehnäjauhoja.

Siirappi ja sokeri kiehautetaan, lisätään voi joka saa sulaa sekaan. Lisätään sooda (seos kuohahtaa) ja mausteet. Jäähdytä seos, lisää kananmunat ja vehnäjauho. Taikina leivotaan piparkakuiksi lämpimänä. Paista 200 asteessa 7-10 minuuttia pipareiden paksuudesta riippuen. Ohuemmista tulee rapeita, paksummista sitkeän meheviä.

 

(Viirut ja Pesoset ovat meidän perheen lempikirjoja!)